Living my life :)

Hui, kuukaudet on menny ihan huomaamatta. Oon asunu jo neljä kuukautta yksin. Vapaana. Pakko sanoa että paljon helpompaa elää, kun ei tarvitse kestää vanhempia koko ajan. Ei kaikki asiat oo vieläkään kunnossa, mutta saan sentään olla rauhassa sillon kun tahdon. Helpottaa elämää kummasti.



Aika hyväksyä tosiasiat, ahdistus ja synkät ajatukset ei oo katoamassa mihinkään. Pitää vaan nähdä kaikki ne pienet hyvät asiat jokaisessa päivässä, jotta jaksaa elää. Joskus tulee hetkiä kun ei näe kuin mustaa ja kaikki tuntuu toivottomalta, silloin yritän ajatella että ei tänään, huomenna on parempi päivä. Joka ilta kun olen yksin ajatusteni kanssa, yritän ajatella seuraavaa päivää jolloin näen ihania ihmisiä. Sosiaaliset kontaktit on välttämätöntä, jos haluaa kokea elämäniloa. Sanokaa mitä sanotte, mutta yritäpä olla ilman muita ihmisiä joiden kanssa puhua, vaikka ihan joutavia asioita, on aika tyhjä olo eikö vaan.

Kahvia. Aina on aikaa kahville <3 Aamuni lähti taas käyntiin kahvilla nukkumattoman yön jälkeen.

No samapa tuo, yksi yö sinne tai tänne. Ei se nukkuminen auta mun väsymykseen. Nukuin tai en, väsyttää silti. Yleensä kyllä nukahan aika helposti, lääkkeillä tosin, mutta viime yönä ei sitten nukahtanutkaan ollenkaan. Mistä lie johtu. No ainakaan ei ollu heräilyä kun en kerran nukkunu :D Välillä voin nukkua vaikka melkein vuorokauden, mutta heräilen vaan niin paljon ettei unta tuu tarpeeks tai sit 

sitä tulee liikaa. En mä varmaan osaa enää nukkua ilman lääkkeitä, surullista. Pitää varmaan opetella uudestaan nukkumaan kuhan saan noi lääkkeet lopetettua, tai siis nukahtamaan.

Tän vuoden puolella oon saanu painoa pois ainakin 6kg, eikä se oo lähteny syömättömyydellä!
Oon syöny päiväpainotteisesti ja suht säännöllisesti arkisin. Syöny vähemmän herkkuja, ainakin yrittäny. Ja oon liikkunu enemmän, jo bussipysäkeille on pidempi matka kun ennen ja oon kävelly tai juossu yleensä harkkoihin. Turhat napostelut päivän mittaan on melkein jääny pois, kun en oo ostanu tänne kaikkee ylimäärästä. Vanhemmilla kun on kaikkee mahollista syötävää ni tuli siellä syötyä tylsyyteenkin helpommin.
Vielä ois vähän liikaa vyötäröllä, mutta kyllä mä nekin vielä saan kadotettua! Ja vähän lisää keskivartalotreeniä ni saan taas vähän niitä vatsalihaksiakin näkymään ;)
Vähän kyllä silti pelottaa kun 1/3 lääkkestä vie näläntunteen, eli mun pitää muistaa syödä säännöllisesti tunteista huolimatta. Mutta sitten 2/3 lääkkeestä taas saa aikaan sen että tekee mieli syödä koko ajan, ja pitää kontrolloida itteeni sen verran etten oo syömässä koko ajan. Nyt on ollu pitkä "loma" oli pääsiäinen ja koko tää viikko ilman arkirutiineja, niin en oo syönytkään kunnolla. Ja kun en jaksa tehdä vain itelleni eikä tee mieli, niin ei tuu tehtyä kunnon ruokaa kotona. Terapeutti sai mut tajuamaan tapaamisen jälkeen että miks mun on niin vaikee suunnitella miten syön, millon ja missä. Sana joka mut herätti oli tavote, tavotteen mukainen syöminen. Miten mä voin pystyä syömään kunnolla, jos samaan aikaan mulla on alitajunnassa tavote laihtua ja syömällä vähemmän laihdun. Ei hyvää päivää, mulla on kaks ristiriitasta tavotetta. Pitää vaan yrittää muistaa se terveempi tavote..

Joka päivä on uus päivä, uusi mahdollisuus! <3
Elämäniloa ja aurinkoa toivotellen.

Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

"Aika kuluu välillä niin hitaasti, tosinaan se suorastaan lentää. Ihan äsken joulukuu alko, ja kohta se jo loppuu. Tuntuu että siitä ois ikuisuus.  Ja vielä toinen ikuisuus jäljellä että pääsen muuttamaan, alle viikko. Miten oon kestäny täällä nämä kuukaudet kesän jälkeen, kun en vielä tiennyt että saanko edes asuntoa. Sen jälkeen, kun toivo pois pääsystä heräsi. Ja ne kuukaudet sen jälkeen, kun sain tiedon että saisin asunnon. Miten tämä vajaa viikko voi tuntua ikuisuudelta. Maanantaihinkin on aikaa. Voisinpa nukkua siihen asti. Melkein nukunkin, ja tämä on yhtä painajaista hereilläkin. 

Nukun taas miten sattuu, yöllä ja pitkin päivää. Hyvä jos erotan mikä on totta. En haluu tietääkään. "

Julkaisematonta tekstiä, kirjoitettu joulun jälkeen.

Olin ennen joulua lapissa! Oli lunta ja poroja. Oli mahtava reissu :D Joululoman parhaat hetket. Melkein ainoat hyvät hetket.

Nyt oon muuttanu omaan asuntoon! Positiivisia muutoksiakin siis tapahtunu. Tääl ei kukaan määräile mua. Jos mulla on viiden päivän tiskit tiskaamatta ni se on oma valintani, tiskasin ne sitten ku oli aikaa ja jaksamista. Omaa rauhaa on nyt paljon enemmän. Ja nyt ne lumetkin tuli. Ihana talvi, lumi ja aurinko ♥

Tästähän mun uus elämä nyt sitte alkoi. Tuntuu että olisin asunut tässä jo kauan. Silti, alle kuukauden. Uusi vuosi uudet ongelmat. Ongelmia katos, mutta toisesta ovesta tuli uusia tilalle.

Tavallaanhan mä tiesin että tulee paljon vastuuta kun asun yksin. Joudunhan hoitamaan itse kaiken. Aikaa onkin loppujen lopuksi aika vähän. Parempi näin kun se että on vain aikaa ja ei lainkaan tekemistä. Olen joskus oikeasti miettinyt voiko tylsyyteen kuolla, nyt ei ole sitä ongelmaa. Hyvä jos ehtii ruokaa tekemään, saati syömään. Mistä se sairaampi puoleni ei olekaan yhtään harmissaan. Terve minä kontrolloi kuitenkin vielä, en ole kokonaan syömättä kotona. Välillä vaan syön kotona vähän liian vähän, mutta kuitenkin jotain.



Nukkuminen on taas ollu vähän vaikeeta. Samoin aamulla herääminen, johtuneeko lääkkeestä vai mistä. Sekava ja epätodellinen olo. Vaikee erottaa yöllä että oonko heräilly vai nähny unia, ne sekottuu. Välillä kaikki tuntuu niin turhalta. Tulevaisuus ahdistaa, siitä lisää myöhemmin koska aivot ei pysty käsittelemään sitä nyt. Kun muuten oon ollu todella väsynyt ja en ole saanut oikein mitään tehtyä, niin tänään illalla tuli tosi energinen olo. Kivasti vaan sillon ku ois pitäny alkaa valmistautua nukkumaan. No enpä tässä nyt sitten nuku. Ylienergisenä sitten tiskasin puolet tiskeistä, siivosin pöydän ja vessan. Ja järjestelin tavaroita. En yleensä jaksa tehä mitään, mutku väsymys katos ja tuli energiaa. Ahdistuskin kun katos johonkin, tiedostan sen mut se on seinän takana ja se ei tuu perille asti. Jos yritän ajatella niitä ahdistavia ajatuksia niin mieli on vaan tyhjä. Ne menee karkuun, jos yrittäisin niin muistaisin varmaan jotain yksityiskohtia.



Kuinka paljon sitä onkaan piilossa.. Se mitä näkyy ulos on vaan jäävuoren huippu. Siks mua pelottaakin tulevaisuus vielä enemmän, muut ei näe etten pysty vielä mihinkään. En itsekään tiedä mitä kaikkea oon piilottanu. Pitää varmaan alkaa etsimään.

Ei hitto tääl on kylmä, miten pystyy nukkuu?!

Nyt pitäs olla kaikki hyvin. Onko?

Mä sain asunnon. Pääsen vuodenvaihteessa muuttamaan! :) Tulevaisuus näyttää valoisammalta. Ehkä se vaan on niin kirkas kun tulee pimeydestä etten edelleenkään nää kauemmas.

Pitää karsia turhat tavarat ja alottaa elämä omassa kodissa. Saan tehdä asiat juuri niinkuin haluan, milloin haluan. Kukaan ei voi tulla valittamaan milloin pitää siivota ja tehdä milloin mitäkin. Voin tehdä ne sitten kun jaksan. Jatkuva valittaminenkaan kun ei tuo mitään edistystä mihinkään, se vain tappaa innostuksen ja hommat jää tekemättä. Muutama viikkon enää ja pääsen kauhukodista!

Olen tiennyt muutosta jo varmaankin reilun kuukauden. Sitä ennen olin jo alottanut siivoamaan tätä kaatopaikkaa, ja tuntuu ettei edistystä ole juuri tapahtunut. Kamala stressi on kyllä. Juurikin tämän siivoamisen ja pakkaamisen takia. Toki myöskin siksi että koko ajan kauhea kiire kaikkialle paikasta toiseen tapaamisiin ja päiväosastolle tai Hyvikseen. Treenit, pelit. Myöhästymisiä, ahdistusta.
= Unettomia öitä

Tänä pitkänä viikonloppuna nukuin noin 40 tuntia. Unirytmikin korjaantu jotenkin. Yllätyin. Tai siis kun ensin nukuin 16 tuntia ja heräsin iltapäivällä, menin kuitenkin illalla aikaisin nukkumaan ja sitten heräsinkin jo suht aamulla. Ajattelin että siinä on vähän univelkoja kuitattu ja kuinka ollakaan viime yö oli taas yhtä painajaista. Nukahdin suht nopeasti, mitä nyt vähän myöhään menin nukkumaan. Mutta se heräily, en pysy enää kärryillä paljonko heräilen. Se on kuitenkin jo aika varmaa että viime yönä olin hereillä enemmän kuin nukuin. Nousin sitten lopulta kuudelta ylös ku viimesetki unihiekan rippeet oli jo karissu pois, ja kahviakin oli juuri keitetty.

No toiminta tänään olikin hieman vajavaista. Useita kertoja unohdin kesken kaiken mitä olin tekemässä. Ajatukset käy hitaalla. Sossustaki soitettii ja älysin sentää vastaa tuntemattomaan numeroon. Hyvä kun muistan koko puhelua. hämäriä mielikuvia keskustelun aiheista. En oikein osannu vastata sen kysymyksiinkää tässä tilassa varsinkaan. iltapäivästä iski tajuttoman huono olo. Sykäyksiä ja sähkäreitä päässä. Hyvä ku pystys pysy ku pääs heitti.

Oon ikuinen lapsi. Miksi mä haluaisinkaan kasvaa aikuiseksi. Ei voi tehdä enää mitään hauskaa. Lapset on usein vapautuneempia. Haluan olla vapaa. Vapautta ei ole, nukkua vielä vaan enemmän että selviää viikolopun yli. Nyt se on ohi ja ihana viikon alku.
. 

Täydellisyyden tavottelu on varmaan yks niistä tuhansista syistä miksi mun tilanne on nyt mitä on. Tahdon vapauta siitä vankilasta. Haluan rauhassa joskus epäonnistua, ilman syyttelyjä ja muita tuomitsevia ajatuksiani.

Tuntuu taas, syyllisyys, pelko, epätäydellisyys. Ihan kuin se hirviö mun sisällä olis pääsemässä pintaan. Tunnen itteni taas ihan hirviöks. Kauankohan menee et sekoon ja sattuu jotain. En mä itsestäni niin välitä täs, vaan ekana se et mitä hittoa mä saatan tehä muille..
Tulee muistoja mieleen, ne vyöryy mun päässä ku lumivyöry. Hautaudun niihin ja syyttely jatkuu. Toivottavasti menneisyys ei toista itteään.

  

Kuten on jo kaiketi käynyt ilmi en tavoittellessanikaan saanut täydellisyyttä. On mahdotonta olla täydellinen, tokihan sen tiedän. En vain ole kyllin viisas ollakseni tavoittelematta sitä.

Hyviä muutoksia tulossa. Mutta stressaa sekin. Ja tätä menoa unettomana alan häviämään hämärään. Todellisuuden taju alkaa pikkuhiljaa hämärtymään. Unilääkkeitä oon jo viikon popsinu, välillä välipäiviä pitäny. Muttakun ei sekään nyt se vaikein ongelma oo. Tokihan nukahan helpommin. Mut heräilyihin se ei auta.. Lääkärille aikaa vissii tulossa, mutta paljonpa se auttaa. Mitä se voi muka tehä, laittaa mut ympärivuorokautiseen zombikoomaan :D
No no.. Alkaa ajatuksen hidastumisen myötä olla aika nukkua. Tai edes yrittää.

Hyviä öitä ja loppuvuotta ja joulun odotusta ja uutta vuotta! ♥

♥ MINÄ 

Kuolema kuittaa univelat

"Eieieiei.. Miks mulle tapahtuu näin. Tuntuu että vajoon hitaasti takas siihen suohon mistä lähin nousemaan. En jaksa enää olla täällä, kotona. En pysty tähän. Mun mieli hajoaa taas. Mun vanhemmat ei ymmärrä mun oloa, eikä selvästikään pysty kommunikoimaan mistään siihen liittyvästä. Kirjotin kirjeen äidille, ei mitään. Ei voi mitään jossei kiinnosta. Mun on pakko saada asunto, haluun kutsun haastatteluun. Mä en enää jaksa jossen saa tietää että pääsen pois täältä. Mun voimat loppuu. Toimintakyky heikkenee. Nukkuminen vaikeutuu. Yksinkertaset asiat ei enää onnistu. Blokkaan ajatuksia.  Yritän työntää ne pois. Tunteet jää. Ilman ajatuksia ne on selittämättömiä. Yritän selvitä päivä kerrallaan. Syöminenki tuottaa taas ongelmia, koska oon lihonu. En kestä sitä, en halua olla näin iso. Pakko laihtua. En kestä itseäni. Syömisen rajottaminen on taas alkanu. Mitähän tästä tulee. Pelottaa. Väsyttää. Itkettää. Mutta minähän laihdun, vaikka väkisin. Ja jos uus lääke estää sitä ni lopetan sen, vaikka se vaikeuttais nukkumista. Miks tää on näin vaikeeta. Se mikä ei tapa, niin se todellakin hajottaa." Tuon kirjotin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kun en nukahtanu.

Oon väsyny. Täytän päivät tekemisellä ettei olis aikaa ajatella ylimäärästä. Kollaaseja, treeenejä, telkkaria, siivoomista, neulomista. Mitä vaan. Alkaa vähän tuntuu siltä et oon ihan sekasin. No täytyy vaa yritää sietää tätä kaikkea, ehkä kaikki muuttuu paremmaks ku pääsen muuttaa pois täältä. Nyt yritän vaan jaksaa siihen asti. Kollaasit on mun keino käsitellä asioita. Jotenkin helpottaa olo kun teen niitä. Ehkä tää tästä joskus muuttuu paremmaks. 

Nukkuminen on ihanaa. Miten mulla on univelkaa?

Jos mä oon oikee

Kesäloma loppu. Tän viikon olin päiväosastolla. Ja olen vielä ensi viikon. Ikävää kun se loppuu, niinkuin kaikki hyvä aikanaan. No sitten menen vain takaisin nuorten Hyvä Kotiin missä olin päiväosaston sulun ajan. En voi käsittääkään miten paljon päiväosasto on muuttanut minua. Ja olen huomannut kuinka sekava olen, ja kun en osaa ilmaista itseäni. Paitsi ilmeisesti kirjoittamalla. Ainakin mua ymmärrettiin paremmin kun annoin tekstejä luettavaksi. Jännää. Oon kuulemma hyvä kirjottamaan. En ole samaa mieltä mutta olkoon sitä mieltä jos haluavat. Pääasia että saan muut ymmärtämään itseäni.

Eräs tekstini jonka kirjoitin saatuani paniikkikohtauksen kuulemma avarsi paljon ajatuksiani. Olihan siinä paljon asiaa. Sellaista jota en pysty ääneen sanomaan. Toinen teksti jonka näytin nyt torstaina osaston lääkärille jotta hän ymmärtäisi miksi tarvitsen uuden lääkkeen nukkumiseen. Ainakin sain tahtomani, kun olin maanantaista lähtien pyytänyt apua nukkumiseen. Sain uuden lääkkeen nimeltään Tolvon, olen saanutkin jo useana yönä nukuttua, heräilemättä lähes lainkaan. Hän ymmärsi että minun täytyy saada nukuttua, ja ilman lääkettä en nukkunut ja aiempi lääke ei enää sovi. Kerroin tuntemuksistani ja peloistani. Hän ei enää kierrellen sanonut että ei anna mulle uutta lääkettä, taisi tajuta että mä en pelleile. En ihan oikeasti vaan pysty nukkumaan. Ja keväällä kävin lähellä psykoosiakin sen takia.. 

Nyt pitäisi olla helpompi olla, kun oon saanu nukuttuakin. Kuitenkin itken vähän väliä ja en osaa edes sanoa miksi. Ehkä alan jo valmistautua päiväosasto jakson loppumiseen. En tiedä. Olen myös tuntenut itseni todella yksinäiseksi. Kaikki ovat töissä tai koulussa, ei ole aikaa nähdä tai puhua. Edes parhaalla ystävälläni ei tunnu olevan aikaa puhua. Päivällä on koulussa ja illalla töissä, ainakin toistaiseksi, ja sitten on muita menoja. Hyvä kun saa vastauksia viesteihin silloin tällöin. Yhden ystäväni kanssa en ole puhunut kuukausiin lukuunottamatta yhtä päivää kun näimme porukalla. Hän ei vastaa viesteihini :( Toivottavasti tämä ei kestä ikuisuuksia, mutta ehkä olen järkyttänyt häntä niin pahasti että tarvitsee aikaa. En halua että häntä ahdistaa takiani. Minua vain ahdistaa tämä tilanne, kun en tiedä olenko tehnyt jotain, ja jos olen niin mitä.

Pelottaa. En ymmärrä ajatuksiani.

Mitä minun pitäisi tehdä että pääsen eroon näistä turhista peloista. Mitä pahaa tapahtuu jos avaan suuni ja puhun. Ei mitään ole tähänkään mennessä tapahtunut. Ajattelen liikaa mennyttä. Ajattelen kaikkia niitä kertoja kun minua on kiusattu, kaikkia niitä kertoja kun en ole pelon vuoksi uskaltanut tehdä jotakin.
Pelkään sekoavani. Oikeasti. Välillä on vaan niin epätodellista että tuntuu ettei mua oo olemassakaan. Mietin onko kaikki vaan unta. Sellanen outo olo, tuntuu että kohta tapahtuu jotain. En tiedä mitä.

Enää en halua kuolla. En ole aikeissa tappaa itseäni. Tavoitteenani on nyt vain se, että pääsen pois kotoa. En ole viiltänyt enkä juonut alkoholia humalahakuisesti kuukausiin. Viime kuussa taisin mökkireissulla muutaman ottaa, samoin kun kesäkuussa. Olen siirtänyt vihan kohdetta itsestäni vanhempiini. He vaikuttavat olooni hyvin negatiivisesti. Eivätkä tahdo ymmärtää minua, eivätkä pahaa oloani. Ja käytöksellään viestivät ettei heitä kiinnostaisikaan. Yritä tässä nyt sitten päätellä miten asia oikein on..   Sitten kun pääsen pois, voin katsella mikä on tilanne ja määritellä seuraavan askeleen. Sairaslomaa on vuoden loppuun, siitä ei siis tarvitse huolehtia. Tällä hetkellä minun pitää vain pitää huolta itsestäni ja yrittää jaksaa.  Ei tarvitse stessata koulusta tai työstä. Mutta se on varmaa, takaisin siihen vanhaan minään en halua. Muutos alkoi kun aloin laihtua, enkä aio enää lihoa. Nyt en enää näe mahdottoman sietämättömänä ulkonäköäni, se ei vie enää yhtä suurta osaa ajastani. En ole vielä päässyt kokonaan eroon esteistä, mutta matkaan eteenpäin ja ylitän esteitä.

Pelottaa. Paljon. Tulevaisuus on niin epäselvää. Huominen, ylihuominen, ensi viikko, kuukausi, loppuvuosi..

Mitä teen? Mitä tapahtuu? Mitä jaksan? Millainen olo on? 

Nyt nukkumaan- huomenna herään uuteen päivään odottaen mitä tulevaisuus tuo tullessaan..

Älä tule hyvä tyttö

Pimeetä. Mun sisällä. Tuntuu et pitää koko ajan taistella etten valahda pimeyteen ja luovuta. Käytännössä siis lopettaa kaiken tekeminen ja nukkua ja möllöttää. Seota. En tiedä mikä on kun tuntuu et vaikka teen kivoja asioita niin ei tunnu miltään. En halua näyttää sitä mustaa pimeyttä sisälläni, mutten jaksa enää tuntea näin. Joten jos se pimeys tulee näkyviin niin tulkoon.

En jaksa enää välittää, kuitenkin olen itse ainoa joka voi minut tappaa.

En suuremmin keskity ajattelemaan itsemurhaa tai muuta. Mutta väkisinkin tulee mieleen että kuoleminen on vaihtoehto jollen enää jaksa mitään. Jossei mikään auta. Eläminen ilman että tuntee mitään, on kamalaa. Myöskään masentuneena ja ahdistuneena ajatukset täynnä sitä oloa on sietämätöntä.

Sellanen olo mulla on. Sietämätön olo.
Menneeseen ei ole paluuta, onnellisuus on kadonnu musta pois.
Ehkä se hukku pimeyteen mun sisällä.

Mun huone näyttää kaatopaikalta, mikä muistuttaa mua siitä etten saa täällä tehtyä mitään. Lamaannun täällä. Mulla on tavaraa enemmän ku mitä huoneeseen mahtuu. Ja jotenkin pitäs saada heitettyä rojua roskiin. Mut en saa tehtyä mitään. Ahdistava masentava paikka. Siksi haluan pois, haluan muuttaa. Olen laittanut hakemuksen. Mietin vain.. mitähän siitäkään tulee.

Pitää siivota!

Epätodellisuus. Tuntuu melkein että taistelen kahden itseni välillä. Loputon taistelu itseäni vastaan.

Sekoan!

Näin toissayönä outoa unta.

Tiivistettynä mun kaverit luuli että oon vaan ihan kännissä ku en pystyny hallitsee mun kehoa. Eikä lääkärit ja hoitajatkaa uskonu sitä. Must tuntu et oon menossa psykoosiin ja et joku muu ois ohjaillu mun liikkeitä. Kaatuilin ja sätkin lattialla ku yritin taistella liikkumattomuutta vastaan ja nousta ylös. Pelkäsin et jos en yritä päästä ylös niin tapahtuu jotain pahaa. Kaverit alko vähän kiukustuu ku sanoin etten voi ajaa. Ne usko että teeskentelen. Lopussa osaston hoitaja ja lääkäri ilmesty sinne ja sano hymyillen että "me päätettiin että saat jäädä tänne kun haluut sitä noin paljon ja uskot että siitä on apua". 

Kummallinen uni kyllä, varsinkin ku tuntu niin todelliselta..

Jospa meen tästä hukkumaan ajatuksiin. En jaksa olla täällä tietoisesti läsnä.

Ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu

Ohoh mitä on ehtiny tapahtuu kahessa viikossa. En osaa tajuta itekään. Jonkunlainen valaistuminen :D Tuli koiranpentu ja alotin päiväosastolla. Tuntuu ku oisin hypänny jonkun muun elämään. Siis kotoa poistuminen ja mukavien ihmisten kanssa oleminen, on ollu ihanaa. Oon ihan erilainen.
Kaksi viikoa sitten, luulin etten elä enää kauaa.
En olisikaan. En sellaista elämää olisi jaksanut.
Nyt on erilaista. Saan apua ja tukea asioihin jotka haluan saada tehtyä. Ne on pakko saada tehtyä. Nyt uskon että se on mahdollista, ennen en uskonut.
Olen näiden uusien ihmisten kanssa ollessa tajunnut kuinka paljon tärkeämpää se on että voin hyvin, kuin se että saan suoritettua asioita joilla ei ole merkitystä ilman sitä hyvinvointia.
Olen avoimempi ja uskalla on olla enemmän oma itseni. Millonkohan niin on viimeeks käyny oikeesti. Siitä on vuosia..
Oon jo kahen viikon aikana tajunnu paljon asioita itestäni.
En saa yrittää liian vaikeita asioita liian aikasin. Tässä on nyt se koulu.. Jos en pysty siihen niin en pysty. Sit siirrän sitä tai en tee ollenkaan, ei voi mitään. Elämä on. Sit teen jotain muuta, sellasta mihin pystyn.

Vieläkin.
Mutta ei se mitään. Se on kiva tunne.
♥
Vaikkei mitään suhdetta tule. Sen olen koko ajan tiennyt.
Ja hyväksynyt.
Ollaan kavereita kuitenkin. Ihme kyllä että se jaksaa mua ku oon näin kummallinen :D
Meen vielä joskus sekasin tästä kaikesta.

Välillä kuitenkin tulee sellanen olo kun tulee hyviä muistoja mieleen, että miksei se voinut jatkua sellasena. Miksi hän on erilainen nyt, mitä tein väärin. En mitään. Paitsi nyt lähiaikoina ehkä, olin itsekäs ja aiheutin ahdistusta. Itkin sen takia, kauan. Siitä ei vaan tullut loppua, miten pystyin aiheuttamaan toiselle sellaisen olon. Tärkeälle ihmiselle. Kokemukset muuttaa ihmistä, hän ei enää uskalla eikä halua suhteita. Joskus toivon enemmän, mutta en silti odota mitään.
 Toivon etten joudu katsomaan kun hän on suhteessa jonkun muun kanssa, sitä pelkään. Mutta jos hän löytää jonkun ja on onnellinen niin se on hyvä. Ja toivon että pystyn olemaan iloinen hänen puolestaan. Tiedän jos näin käy, tulen olemaan surullinen siitä että hän ei halunnutkaan minua. Jos vika olikin minussa eikä siinä ettei hän halua suhteita..
Se olis aika masentavaa huomata..
Mutta eipä eletä siinä mahdollisessa tulevaisuudessa, vaan tässä hetkessä.
Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, huonomminkin voisi olla.

Tulevaisuus on pelottavaa. Tosi pelottavaa. Sitä ei voi ajatella. Ei saa ajatella liikaa.
Syksyllä näkee sit mihin pystyn sillon, millasessa kunnossa oon.
Pelottavaa..
Onneksi siihen on aikaa, sitä ennen ei tarvitse kuin yrittää parantua. En ole pakotettu tekemään mitään mitä en jaksa.

Tykästyin tähän ♥